Moni terapeutti ottaa videokontaktin yhdeksi vaihtoehdoksi epidemian jälkeenkin esimerkiksi pitkän etäisyyden takia tai siksi, että jotain tärkeää terapiatuntia ei saada muuten järjestettyä ja vaihtoehtona on tapaamisen peruuntuminen.
Ratkaisevaa on, syntyykö palaverissa kontakti ja toimiiko yhteistyö, ja se ei riipu tavasta, jolla yhteys luodaan. Keskustelu voisi ehkä toimia myös käsimerkein, nuolenpääkirjoituksella tai savumerkkejä lähettämällä.
Toistensa näkeminen livenä ei yksistään vielä takaa sitä, että kontakti olisi reaalisella pohjalla eikä perustuisi vain kuvitelmiin tai jäisi sellaiseksi yksinpuheluksi, jota toinen osapuoli harvakseltaan kommentoi. Monologi, jossa ihminen purkaa tuntojaan ja ajatuksiaan, helpottaa oloa vain hetkeksi, koska se ei sinänsä rakenna mitään uutta.
Jotkut ihmiset pystyvät kotonaan puhumaan luontevammin ja olemaan aidommin oma itsensä, kun he eivät koe menevänsä ulos normaalista elämästä johonkin kummalliseen ja vähän pelottavaan terapiaan. On eduksi, jos keskustelut eivät jäisi irrallisiksi palasiksi vaan ne integroituisivat ihmisen muuhun elämään.
Sama ongelma on muussakin yhteistyössä, esimerkiksi opiskelussa tai urheilijan valmennuksessa, Toimiiko yhteistyö, jos musiikkia opiskelevan soittotunti toteutetaan joskus etänä ja videoyhteyden kuva ja ääni ovat hyvät?
